Elämäni kauhein päivä - Mitt livs värsta dag

Poliisi pysäytti meidät ajaessamme vaimoni kanssa kohti vapaa-ajan asuntoamme, Päivölää.
"Tie on suljettu liikenneonnettomuuden takia", sanottiin.
"Oliko vakavakin onnettomuus?" kysyin huolettomana, koska eihän minua tällaiset asiat kosketa.
Poliisi nyökkäsi surullisen näköisenä.
"Oliko kuolonuhreja? jatkoin vähän huolestuneempana.
Poliisi nyökkäsi huokaillen vielä surullisemman näköisenä.
"Oliko valkoinen pakettiauto?" huusi vaimoni viereltäni.
Poliisi nyökkäsi kävellen sivummalle.
"Siellä on meidän poikamme!!" huusimme vaimoni kanssa tuntien, kuinka epätodellisuuden verho ja shokki laskeutuivat elämäämme.

Meidät päästettiin onnettomuuspaikalle heti, kun viranomaiset vakuuttuivat siitä, että olimme onnettomuuden uhrin vanhemmat. Olimme kuin elokuvissa. Unenomainen, epätodellinen olo! Kömmimme poliisiautoon, jossa meitä rauhoiteltiin puhuen meille lempeästi, mutta vakavasti.
"Ovatko nämä teidän poikanne omaisuutta?" kysyi poliisi näyttäen Justuksen kännykkää ja kukkaroa.
Emme pystyneet muuta kuin nyökkäämään.
Oksettava olo. Yökkäsin. En kyennyt edes itkemään. 

"Missä Justus on?" sanoi vaimoni vapisevalla äänellä.
"Hän on täällä", huokaisi poliisi vaimeasti katsoen maahan.
Nousimme autosta ja kävelimme ulos.
Näin tien vieressä Justuksen ruumiin, joka oli peitetty valkoisella lakanalla.
Uudet talvikengät Justuksen jalassa, joista hän iloitsi niin paljon.
Justuksen kauniit, elottomat kasvot.
Heittäydyimme Justuksen viereen. Suutelimme hänen kasvojaan.
"Tule takaisin, Justus!" huusimme, itkimme, rukoilimme.
Elämäni kauhein hetki!

Ympärillämme oli kuin suuri osaaottava kunniakuja. Näkymätön ja näkyvä. Poliisit ja palokunnan henkilökunta seisoivat pää painuksissa täysin hiljaa. Tuntui, että saimme voimallisen tuen tältä käsittämätömän hienoa työtä tekevältä joukolta.
Veljeni perhe sekä isäni ja äitini tulivat paikalle järkyttyneinä. Kaikki Justuksen ruumiin ympärille. "Poikani rakas! Tule takaisin!"

Edessäni oli hirvittävä asia: Soittaa pojilleni Juusolle ja Jompille tapahtuneesta. Tiesin, kuinka he rakastivat hassua pikkuveljeään. Soitin ja kuulin poikieni sydäntä särkevän huudon ja itkun puhelimen toisesta päästä.
Tämä on kuin jostakin kauhuleffasta. Pimeys peittää minut! On kirjaimellisesti pimein hetki vuodesta: 22. joulukuuta.

En saanut ajaa omaa autoani. Olin shokissa ja täysin lamaantunut. Viranomaiset toimittivat automme asunnollemme ja meidät vietiin poliisiautolla kriisipalaveriin sairaalaan.
Joulun viettoon kokoontuneet ja lähes kaikki lähialueilla asuvat läheisemme tulivat palaveriin. Rukoilimme käsi kädessä ennen palaveria. Pikkusiskoni puhkesi lohduttavaan rukoukseen itkien, mutta meidän hämmästykseksemme hän sanoi kuin sanoman suoraan Jumalan sydämeltä:
"Ei ole mitään hätää! Tilanne on täysin hallinnassa!"

Palaverin jälkeen menimme huoltoasemalle syömään. En kyennyt syömään.
Ajoimme suurena perheenä vanhempieni luokse yöksi. Emme kyenneet nukkumaan.
Sielu ja ruumis olivat totaalisessa krampissa. Elämäni kauhein päivä päättyy minulle niin rakkaan pojan nimen tuskaiseen toistamiseen:
"Justus, Justus, Justus!"

Vaikka tapahtumasta on yli puoli vuotta, niin saamastani ihmeellisestä lohdutuksesta huolimatta minulta pääsi itku tätä kirjoittaessani.

"Sydämeni minun rinnassani vapisee, kuoleman kauhut lankeavat minun päälleni. Pelko ja vavistus valtaa minut, pöyristys peittää minut. " (Ps 55: 5-6)

"Älä pelkää, sillä Minä olen sinun kanssasi!" (1 Moos 26:24b) 

"Vaikka sanoisin: "Nyt olen pimeyden kätköissä, yö peittää päivän valon", Sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on Sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo." (Ps 139:11-12)

Kuva: Justus Savolainen -2012

-----

 Mitt livs värsta dag

Polisen stoppade oss när jag och min fru var på väg till vårt sommarställe, Päivölä.
"Vägen är avstängd på grund av en olycka" sa polisen.
"Var det en allvarlig olycka?" frågade jag bekymmerlöst, eftersom sådana saker inte brukar beröra mig så mycket.
Polisen nickade nedstämt.
"Var det några dödsfall?" fortsatte jag lite oroligare.
Polisen nickade suckande ännu mer nedstämt.
"Var det en vit skåpbil?" ropade min fru bredvid mig.
Polisen nickade.
"Vår son är där!!" Skrek vi båda och samtidigt kände vi hur en overklighetens mantel och shock landade över våra liv.


Vi släpptes in på olycksplatsen genast när myndigheterna var övertygade över att vi var hans föräldrar. Det kändes som om att vi var i en film. Som om i en dröm. En overklig känsla!
Vi kröp in i polisbilen där polisen lugnade ner oss medan de talade allvar.
"Är dessa er sons ägodelar?" Frågade polisen medan han visade oss Justus iphone och hans plånbok. Vi kunde inte göra något annat än att nicka. Jag var spyfärdig. Jag kunde inte ens gråta.


"Var är Justus?" frågade min fru med en darrande röst.
"Han är där" suckade polisen tittandes neråt där Justus kropp låg.
Vi klev ur bilen. Jag såg Justus kropp vid sidan av vägen som var täckt över med ett vitt lakan. Nya vinterskor på hans fötter. De som han var så glad och stolt över. Justus vackra, livlösa ansikte. Vi kastade oss själva vid Justus. Vi kysste hans ansikte.
Vi skrek, vi grät, vi bad...
"Kom tillbaka, Justus!"
Mitt livs värsta stund!


Det kändes som om att vi fick så mycket respekt från omgivningen. Både från det synliga och det osynliga. Poliser och brandmän stod helt tysta huvudena neråt. Det kändes som att vi fick ett otroligt starkt stöd från denna grupp av människor som gjorde ett så fantastiskt jobb.
Min bror samt mina föräldrar kom på plats helt upprörda. Alla runt Justus.
"Kom tillbaka, min kära son, Justus!"


Det låg något fruktansvärt framför mig: Att ringa mina söner Juuso och Jompi och berätta om olyckan. Jag visste hur mycket de älskade sin lillebror.
Jag ringde och hörde deras hjärtskärande gråt och skrik från mobilens andra ände. Som i en skräckfilm. Mörkret täcker mig!
Det var bokstavligen den mörkaste dagen under året.
22 december.


Jag fick inte köra min egen bil. Jag var i shock och helt förlamad. Myndigheterna tog våran bil till vårt hus och polisen skjutsade oss direkt till ett krismöte i sjukhuset.
Alla som hade kommit till Nilsiä för att fira jul och nästan alla nära som bodde i närheten kom till detta möte. Vi bad hand i hand allihopa innan krismötet. Min lillasyster brast ut i en tröstande bön men till vår förvåning lät det som om hon talade direkt från Guds hjärta.
"Oroa er inte! Läget är under kontroll!"


Efter mötet åkte vi till en mack för att äta. Jag kunde inte.
Som en stor familj spenderade vi hela natten hos mina föräldrar. Vi kunde inte sova heller.
Själen och kroppen var i total kramp.
Livets värsta dag slutar med att jag upprepar smärtsamt min sons namn:
"Justus, Justus, Justus..."

Även om det är över ett halvt år sen olyckan skedde och trots all den otroliga tröst jag fått, brast jag ut i gråt medan jag skrev detta.


"Mitt hjärta ängslas i mitt bröst, dödens fasor faller över mig. Fruktan och bävan drabbar mig, förfäran lamslår mig." (Ps 55: 5-6)

"Frukta inte! Jag är med dig" (1 Mos 26:24b) 

"Om jag säger: Må mörker falla över mig och ljuset bli natt omkring mig, så är inte mörkret mörkt för dig, natten skall lysa som dagen och mörkret vara som ljuset" (Ps 139:11-12)

Bild: Justus Savolainen -2012