sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Olen sairas ikävästä

Ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen lähdin yksikseni hengelliseen kokoukseen vasta aprillipäivänä. Vasta nyt halusin itse lähteä käymään jossakin. Istuutuessani auton rattiin laitoin soimaan Pekka Simojoen ylistysmusiikkia, jota kuuntelimme paljon heti onnettomuuden jälkeen. Purskahdin välittömästi itkuun, jota kesti lähes puoli tuntia. Aivan mieletön Justus-ikävä!

En jaksa odottaa niin pitkään, että näkisin taas Justuksen!
En jaksa odottaa niin pitkään, että saisin taas painia ja hassutella hänen kanssaan!
En jaksa odottaa sitä, että saisin juosta hänen perässään tai karkuun keittiössä ja nauraa vedet silmissä!
En jaksa odottaa sitä, että saisin halata häntä ja kuulla: "Iskä, minä rakastan sinua!"
En jaksa odottaa, että näkisin kaikkien omien poikieni pelaavan keskenään ja tanssivan riemusta kaikki yhdessä!
En jaksa odottaa, että saisin saunoa Justuksen kanssa ja rupatella siitä, mikä hänestä tulee isona!
En jaksa odottaa, että saisin heitellä korista pojan kanssa ja ihastella hänen temppujaan!
En jaksa odottaa, että saisin vaan istua hänen vieressä kaulakkain ja nauttia hänen ilostaan ja läsnäolostaan!
En jaksa odottaa, että Justus pyytää minua puntille ja kuuntelemaan tekemäänsä musiikkia!
En jaksa odottaa, että näkisin hänen tuhat eri ilmettään!
En jaksa odottaa näkeväni sitä myötätuntoa, joka Justuksella oli kärsiviä kohtaan.
En jaksa odottaa sitä, että joskus meidän ei tarvitse erota koskaan!
En jaksa odottaa, en vaan jaksa!

Justuksella on hyvin, mutta täällä on nihkeää. Onneksi eräänä päivänä käy näin:

" Hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta, eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt." Ilm 21:4

Ikäväni on hirveä! Olen sairas ikävästä. Minä niin kaipaan Justusta!


--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

(på svenska) 

Jag är sjuk av saknaden


Inte för ens 1:a april åkte jag ensam iväg till kyrkan efter olyckan. Det var inte för ens nu jag ville åka iväg ensam. När jag satte mig i bilen satte jag på Pekka Simojokis lovsångsmusik, det som vi lyssnade på väldigt mycket direkt efter olyckan. Brast ut i gråt på en gång, som varade närmare en halvtimme. Helt otrolig saknad för Justus!

Jag orkar inte vänta tills jag får se Justus igen!
Jag orkar inte vänta tills jag får brottas och flummas med honom!
Jag orkar inte vänta tills jag kan springa efter eller från honom i köket och skratta så att tårarna faller!
Jag orkar inte vänta tills jag får krama honom och höra: "Pappa, jag älskar dig!"
Jag orkar inte vänta tills jag får se alla mina söner spela med varandra och dansa av glädje tillsammans!
Jag orkar inte vänta tills jag får basta med Justus och prata med honom om vad han vill bli när han ska bli stor!
Jag orkar inte vänta tills jag får spela basket med honom och bli förundrad över hans tricks!
Jag orkar inte vänta tills jag får bara sitta med honom och njuta av hans glädje och hans närvaro!
Jag orkar inte vänta tills Justus frågar mig att gymma med honom eller frågar mig att lyssna på hans musik som han har gjort!
Jag orkar inte vänta tills jag får se tusentals av hans olika miner!
Jag orkar inte vänta tills jag får se igen det hjärtat som han hade för de sargade och för de som lider!
Jag orkar inte vänta tills den dagen då vi aldrig kommer att skiljas igen!
Jag orkar inte vänta, jag bara orkar inte!

Justus har det så bra, men här har vi det jobbigt. Tack och lov kommer det en dag ske så här:

"Och Han skall torka alla tårar från deras ögon. Döden skall inte finnas mer och ingen sorg och ingen gråt och ingen plåga. Ty det som förr var är borta." Upp 21:4

Saknaden är hemskt stor! Jag är sjuk av saknaden! Jag längtar så efter Justus!